228 h

Vihdoin on tehty tarvittavat 200 tuntia navetassa ja vieläpä 28 tuntia päälle!

Viimeinen navettavuoro oli 22.-25.4. Olin kaksi ensimmäistä päivää tallissa lypsämässä vuohia (vihdoinkin kannulypsentää!), sen jälkeen olin vielä perjantai aamuna tallissa, mutta muuten sitten lypsyllä lehmien parissa.

Tallissa huomasin tipuja hoitaessa, että yksi tipu on hyvin vaisu, kun menin sisälle ja muutenkin se pörhisteli sulkiansa ja nuokkui koko ajan. Sanoin siitä työntekijälle ja pari päivää me siinä seurasimme josko eläin tervehtyisi tai edes piristyisi, mutta kun se oli edelleen alakuloinen ja pörhisteli niin päätimme päättää sen päivät. Nopeasti sen olisi kuolo korjannut muutenkin. Tallissa kanssani työskentelevä työntekijä arveli, että tipulla olisi nestetasapainon häiriötä ja tämä on kuulemma vaikea hoitaa kuntoon.

Käytännön työpäivänä navettavuoron aikaan pääsimme keritsemään loppuja lampaita mm. uuhikaritsat, joita ei oltu koskaan ennen keritty. Huoh, mitä tappelua! Opin myös leikkaamaan lampaiden sorkat. Pääsin myös pitämään opaskierrosta 3.-luokkalaisille, jotka tulivat tutustumaan Ahlmaniin. Olihan sekin kokemus sinänsä!

Navetassa kaikki meni sujuvasti ja pääsin ruuvailemaan vielä yhtä ruokakuppia, joka oli hajalla. Muutamat nuolaisut sain myös hiuksiini uteliailta vasikoilta.

Nopeasti se vuosi on mennyt navetalla ja tallissa hääräillen. Toivottavasti ensi lukuvuosi olisi yhtä opettavainen!!

Tilavierailut 10.4

Torstaina 10.4 kävimme kahdella eri tilalla tilavierailulla. Lähdimme sinne pikkubussilla 9.15. Eipä siinä mitään paitsi että navettavuorolaisten, eli minä, Inkeri ja Tanja, piti käydä suihkussa ennen tiloille menoa, jotta emme veisi meidän koulun navetasta mitään bakteereita toisiin paikkoihin. Aamu oli yhtä apinanraivolla työskentelemistä, jotta kerkesimme lähtemään ajoissa suihkuun. Taisimme olla valmiita jo puoli kahdeksan aikaan, kiitos työtehtävien jaon. Minä tyhjensin pöydät ja jaoin rehut, aikkariporukka ja Tanja lypsivät, Kirsi ja Mona siivosivat parret ja karsinat ja Inkeri meni hoitamaan tallin.

Pääsimme oikein hyvin matkaan. Matkamme ensimmäinen päämäärä oli lypsyrobottinavetta Perttula Kangasalla. Navetan edessä puimme päälle paperihaalarit ja laitoimme kenkiin sellaiset siniset tossukat, siis suojukset. Tämän jälkeen menimme sisälle katsomaan navettaa. Navetta oli vasta vuosi sitten rakennettu pihatto, jossa oli säädeltävät verkkomaiset seinät. Sellaiset, että ne sai nostettua tai laskettua ihan riippuen miten kuuma/kylmä ulkona oli. Lehmärodut olivat pääasiassa holsteinia ja ayshireä, mutta oli siellä yksi länsisuomenkarjasta. Länskärin erotti hyvin muista, sillä se oli niin pieni ja saimme kuulla, että se on Ahlmannilta.

         Olihan sitä otettava ryhmäkuva (kaksi puuttuu), kun kerran reissussa ollaan porukalla!

Näimme myös lypsyrobottia toiminnassa. Lehmät menivät vapaaehtoisesti robotin portista sisään ja siellä seisoivat ja robotti lypsi ne, samalla kun lehmät söivät ruokaa, jota tuli pieninä määrinä ruokakouruun. Kysäisin tilanpitäjältä, että paljonko lehmät lypsävät päivässä keskimäärin. Se kuulemma riippuu ihan rodusta, mutta keskimäärin noin 50 kiloa päivässä. Voi sanoa, että meidän lehmät, varsinkin ne 2-5 kiloa lypsävät, kalpenevat niiden rinnalla. Mutta ei sellainen lypsyrobottinavetta olisikaan kannattavaa meidän lehmillä. Niin vähän ne lypsävät.

Pääsimme myös näkemään vasikkaosaston ja hieho-osaston, joka oli eri rakennuksessa. Hiehot olivat vielä parsityylisessä navetassa, mutta tarkoitus oli ilmeisesti, että parret saataisiin kokonaan pois ja hiehopuoltakin laajennettaisiin.

                                                 Tälläisillä kärryillä kuskattiin vasikoita.

Perttulan jälkeen matkamme suuntasi kohti Syrjysen strutsitilaa Pälkäneellä. Nimestäkin voi päätellä, että siellä on strutseja, mutta siellä kasvatettiin myös ylämaankarjaa, kuusipeuroja, pupuja ja villisikoja. Pihaan päästyämme tilan isäntä kertoi meille vähän tilan historiasta ja vei meitä sitten eläinkierrokselle ympäri pihaa. Pihassa seisoi myös tilan tyttären hevonen ja kissoja pyöri vähän väliä jossakin liepeillä. Kuulimme myös, että villisikoja ei ollut tällä hetkellä, sillä pojat olivat päättäneet lähteä livohkaan aitauksesta ja ne piti ampua, kun eivät suostuneet tulemaan enää takaisin kotiin. Tämä oli pieni pettymys, sillä olisin halunnut tosissani nähdä villisian käsietäisyydeltä. Noh, tämä pettymys meni ohi kun näimme ylämaankarjan. Voiko lehmä enää sulosemmaksi muuttua! Ne näyttivät ihan pehmoisilta nallekarhuilta, tosin noin 50 sentin sarvet eivät sopineet nallen kuvaan. Joukossa pyöri myös yksi vasikka ja sekös vasta nallukalta näytti! Ylämaankarjaa kasvatettiin siis lihakarjana. Tarkoitus ei ollut ollenkaan lypsää niitä sarvipäitä. Tulipahan nähtyä lihakarjaakin, kun on nähnyt ennestään vain lypsykarjaa.

Uusi tuttavuus oli strutsit. Kävimme katselemassa kolmea naaraspuolista strutsia, jotka tulivat heti aidalle ihmettelemään ja olemaan malleina. Jotkut voivat sanoa, että strutsit ovat rumia, mutta omasta mielestäni strutsit ovat kauniita. Tiedä, sitten vetoaako minuun niiden isot silmät vai se, että ne muistuttavat dinosauruksia koollansa, ulkonäöllänsä ja kävelytyylillänsä. Strutsit olivat hauskoja, kun ne rupesivat ”nokkimaan” tilan isäntää, kun hän kertoi meille niistä. Ne osaavat kuulemma potkasta vain eteen, mutta silloinkin parhaimmillaan 180 sentin korkeuteen. Ihan kuolettava iskuhan sieltä tulee niiden viisisenttisten kynsien kanssa. Eikä strutsit piilota päätään hiekkaan. Lastenohjelmien luoma harha. Eivät ne myöskään nokkaise tikan lailla suu kiinni. Minäkin kokeilin miltä strutsin ”nokkaisu” tuntuu. Eipä se missään tuntunut. Vähän vain paidan hihasta vetäsevät. Tilalla kasvatetaan siis näitä suloisia otuksia liha”karjana” myöskin. Noin 50 niitä oli sillä hetkellä. Aikuiseksi kasvettuaan noin vuoden ikäisenä ja 130 kilon painoisina ne teurastetaan tilan omassa kotiteurastamossa tilan pihassa.

Strutsien jälkeen kävimme vielä kurkkaamassa kuusipeurat, mutta ne olivat sen verran säikkyjä, että ne juoksivat heti kauemmaks meidät nähtyään. Kyllä niistä ihan hyviä kuvia sai silti.

          Viisisenttiset kynnet ja vahvat jalat eivät oikeen kuulosta houkuttelevalta tappelukaverilta!

Kävimme vielä katsomassa kotiteurastamon sisältä. Olihan se hyvä, että sai teurastamosta paremman kuvan kuin mitä kauhuelokuvat ovat antaneet, mutta ei se kyllä auttanut yhtään, kun tilan isäntä oli teurastanut juuri edellisenä päivänä kolme ylämaanlehmää ja yhden strutsin. Verta oli joka paikassa ja niin oli myös kolme päätä, jotka nököttivät lattialla komiassa rivissä. Näimme myös strutsin luurangon. Ei sitä tajunnutkaan kuinka pitkä kaula sillä on. Pistän teurastamosta myös muutaman kuvan, joten heikkohermoiset voivat skipata nämä.

Kuin kauhuelokuvan kuvauksista.

Tilavierailun jälkeen palasimme bussilla takaisin koululle ja me navettavuorolaiset kerkesimme syömään (hotkien tosin) ja ehdimme nipin napin puoli kolmeksi iltanavettaan.

Oli sen jälkeen aika paljon prosessoimista kaikessa tiedossa ja kuvissa mitä oli ottanut ja nähnyt. Tätä nykyä strutsista tuli yksi lempieläimistäni.

Oppia ikä kaikki

Viime viikkoisten aikuispuolen opiskelijoiden jälkeen sitä rupesi ihan tosissaan miettimään miten paljon sitä onkin itse kehittynyt ja varsinkin sitä miten paljon on oppinut! Pakko myöntää, mutta en kouluun hakiessani ajatellutkaan, että lypsäisin lehmiä saatika vuohia. Nyt kun sitä rupeaa miettimään niin minkähän takia ajattelin näin.

Mutta jos palataan pääaiheeseen. Olen itse sitä mieltä, että jokaisella ammattipuolen alalla pitäisi olla edes muutaman päivän ajan sellaista, että siellä olisi joko ihan vasta-alkajia sillä alalla tai sitten ihan vain ei-alalla opiskelevia. Sitten ensimmäistä lukuvuotta opiskelevien pitäisi opettaa ja auttaa tässä tilanteessa nyt navetan tehtävissä. Siten vasta ymmärtäisi miten paljon onkaan itse oppinut alle vuoden aikana. Onhan se melko itsetuntoa nostattavaa.

Tosin meillähän tulee tällainen tilanne, kun ensi syksyllä aloittaa 14MAA-luokka. Olipa outoa kirjoittaa tuo. Ne, jotka ovat valinneet tuotantopuolen (olisikohan meitä noin 6-7) pääsevät tutoroimaan 14MAA-luokkaa navettavuoroissa. Siitä puheenollen, täytyypä pistää opettajalle sähköpostia tästä, että haluan tutor-oppilaaksi.

Voihan se aluksi olla hyvinkin turhauttavaa, kun navettavuorot venyvät ja varsinkin iltanavetassa saattaa syntyä pientä paniikkia, kun maitobaari puskee päälle ja lypsy pitäisi hoitaa suhtkoht nopeasti. Mutta minä ainakin haluan, että ensimmäisen vuoden opiskelijat saavat meistä kakkosista paremman kuvan kuin me (tai ainakin minä) saimme tämän vuoden kakkosista. Ja onhan se mukava tutustua uusiin ihmisiin.

Sorkkahoitoja ja Umpimycin vetiä

Navettavuoropäivitystä taas vaihteeksi. Minulla tosiaan oli navettavuoro 8.-10.4. Muuten vuoro olisi ollut samanlainen kuin aina ennenkin, kolaus-lypsy-ruokinta-talli, mutta tällä kertaa aamunavetassa olikin aikuispuolen opiskelijoita 2-3 kappaletta. He olivat aloittaneet opiskelun huhtikuun alussa ja olivat nyt ensimmäistä kertaa Ahlmanin navetassa hieman tutustumassa ja tietenkin tekemässä töitä. Tämä aikuispuoli erosi meistä siten, että heistä monella oli joko vanhemmilla navetta tai olivat töissä navetassa. Olin siinä toivossa, että ”noh, nehän osaavat sitten täälläkin työskentellä, jos ovat kerta työskennelleet jossain muuallakin.”. Väärin meni. Tietenkin en voinut olettaa, että he olisivat osanneet käyttää koneita täydellisesti tai muutenkaan tienneet missä mikäkin oli, mutta yksi asia minua ihmetytti erään opiskelijan kohdalla. Luulisi, että olisi itsestäänselvyys, että kun olet kolannut paskaa parsipuolella, sen jälkeen ei mennä kävelemään ruokintapöydälle ennen kuin on saappaat pesty. Asia olisi sama, jos me kävelisimme ruokapöydällä ja sen jälkeen söisimme suoraan pöydältä. Saimme huomauttaa ko. opiskelijalle useampaan kertaan, että pöydällä ei kävellä paskasilla kengillä, mutta tieto ei vain näyttänyt menevän perille. Lypsylläkin sai useampaan kertaan sanoa, miten kuuluu lypsää, mutta sen taas ymmärrän jos ei ole parsinavetassa lyspänyt. 

Pääsin myös lypsämään ensimmäistä kertaa kannulla, sillä Vöönan VT (eli vasen takanen) piti lypsää erikseen. Kannua en itse kasannut ja eipä siinä mitenkään kovin erilainen mekaniikka ollut verrattavissa lypsykoneeseen, mutta kokemushan sekin!

Sain myös yrittää pistää Yrtille umpituubi Umpimyciin vetiä, jonka pitäisi auttaa tuhoamaan utaretulehduksen bakteerit. Kuten sanoin, kokeilu jäi yritykseksi, sillä Yrtti potki ja sätki niin hirveästi, että lopulta opettajamme Salla laittoi tuubin. Tuubi siis laitetaan siten, että pyyhitään vetimen pää hyvin, sitten työnnetään ruisku vetimestä sisään ja ruiskutetaan aine vetimeen. Tämän jälkeen sitä täytyisi hieroa, jotta aine kulkisi ylöspäin vetimessä.

Koululla kävi myös sorkkahoitajat keskiviikkona hoitamassa kaikkien lypsylehmien (paitsi teuraaksi lähtevien) sorkat ja ilmeisesti muutaman hiehonkin vanhalta puolelta. Sorkat hoidettiin turvevarastoon viedyllä auton perässä vedettävällä sorkkahoitohäkillä. Parempaa nimeä en sille keksi! Lehmä pistettiin mansikkariimuun kiinni ja vietiin häkkiin sisälle, jossa sitten riimun pää pistettiin vinssimäiseen laitteeseen, joka piti lehmää otteessa. Sen jälkeen erilaisilla koukuilla ja nostolaitteilla jalkoja nosteltiin yksi kerrallaan. Tämän jälkeen sorkka ilmeisesti ensin raspattiin tai otettiin ainakin liat pois ja sitten sirkkelillä hiottiin sorkana reunoja ja keskiosaa. Yhteen lehmään aikaa meni ehkäpä noin 5 minuuttia. Ainut ongelma mikä hoidossa tuli, oli se, kun Tarulla petti takajalat, kun se rimpuili ja menetti tasapainon, eikä jaksanut enää nostaa takapäätään ylös. Häkki avattiin edestä ja Tarulle annettiin muutama sähköisku, jotta sen saisi ulos sieltä. Ulos päästyään Taru paistatteli päivää ehkäpä sen 10-15 minuutia. Tiedä sitten eikö se jaksanut nousta (pientä shokkia) vai oliko siinä lämmintä ja mukavaa.